
Tässä blogisarjassa tutkin erilaisia tapoja kohdata niin pieniä kuin isoja ihmisiä ja miten nämä tavat vaikuttavat yhteyteen. Tavoitteena on rakentaa enemmän tietoisuutta siitä, millä tavalla valitsemme olla läsnä kanssakulkijoillemme. Ensimmäisessä osassa pohdin mikä on empatiasurffaamista ja mikä toisen meren aallokkojen halkovaa moottoriveneilyä (löydät sen täältä). Tämä toinen osa käsittelee neuvomista. Miksi meissä herää halu neuvoa toisia? Milloin se kannattaa ja milloin ehkä ei? Miltä kuulostaisi ja mitä voisi tapahtua jos sen sijaan kohtaisimme toista empaattisella läsnäololla?
Esimerkki elävästä elämästä: "Hei, mä yritän tässä vaan auttaa!"

Pienempi ihminen: Mä en jaksa tehdä läksyjä! Mua väsyttää.
Isompi ihminen: Ootko syönyt välipalaa? Sulla on ehkä verensokeri alhaalla?
PI: Oon syönyt, mut mä en silti jaksa!
II: Mitä jos sit huilaisit sohvalla hetken ensin?
PI: En mä halua, sit mä en ehdi pelata tänään.
II: No, mutta kyllähän nyt levon pitäisi olla tärkeämpää kuin pelaaminen! Ota pienet nokoset, sen jälkeen kaikki tuntuu paremmalta! Voit pelata sit toisena päivänä kun oot pirteämpi!

PI: En mä halua nyt mennä sohvalle!!! Lopeta jo se jankkaaminen!
II: Hei, mä yritän tässä vaan auttaa! Tiietsä, ei multakaan kukaan kysy jaksanko tehdä mun töitä ja lisäksi vielä kaikkia kotitehtäviä, ehkä se on niin et joskus täytyy vaan elämässä hyväksyä et jotkut asiat on tehtävä, sillä siisti. Entä jos nyt vaan äkkiä teet ne alta pois, sit ne on ohi!
PI: MÄ EN JAKSA, SÄ ET TAJUA MITÄÄN!! (juoksee ylös omaan huoneeseen ja pamauttaa oven kiinni)
Kuuletteko välittämisen kuuntelijan neuvojen takaa? Miten kovasti hän välittää siitä, että pienempi ihminen saisi elämäänsä sujuvuutta, lepoa ja rauhaa. Miten paljon hän haluaa tukea tätä ja pitää toisesta huolta! Minäkin <3
Entä näettekö, miten kauniisti tämä välittäminen ja tuki välittyy? Miten pienempi ihminen kylpee rakkaudessa ja luottaa siihen, että häntä tuetaan tässä kaikin keinoin! En minäkään... :P
Jos haluat pikakelausta, voit hypätä suoraan tämän tekstin loppuun lukemaan miten tämä rakkaus ja huolenpito ehkä olisi voinut välittyä tehokkaammin. Jos haluat ensin vähän pohdiskella yhdessä syitä tällaiseen kohtaamistapaan, jatka lukemista.
Kaiken ihmisten toiminnan takana on inhimillisiä tarpeita.
Kun avaamme suumme ja alamme kertomaan jotain meillä on aina joku tarve joka saa meidät tekemään niin. Kun vastaamme toisen puheeseen, senkin takana on joku tarve. Oletan että esimerkin pienemmällä ihmisellä päällimmäinen tarve oli tulla kuulluksi jossain asiassa mikä painoi tai oli painanut mieltä. Ja kun mieltämme jokin painaa, kaipaamme välillä toista ihmistä auttamaan meitä kantamaan ja sietämään sitä, ehkä ymmärtämään ja keventämäänkin sitä jossain vaiheessa.
Myös kuuntelijalla oli omia tarpeita näissä. Arvaan että hän halusi tukea ja auttaa pienempää ihmistä, että hän saisi asiansa hoidettua mahdollisimman hyvin ja helposti. Ja hän ehkä myös halusi itse helppoutta ja nopeaa ratkaisua? Ja kenties halusi kokea jotain turvaa ajatuksesta että olisi joku “oikea” tapa tehdä asioita, jota mielellään opettaisi eteenpäin?
Jostain syystä toisten neuvojen kuuleminen ei vaan tunnu keventävän omaa taakkaa. Me emme halua, että toinen ihminen ikään kuin ottaa painon meidän käsistämme ja alkaa muotoilemaan sitä uusiksi omin neuvoin. Haluamme kunnioitusta sille, että se on meidän oma painomme ja meidän oma elämämme, ja ehkä toivomme lähtökohtaisesti saada ratkaista omat haasteemme ja ottaa vastuuta elämästämme itse? VAIKKA toivommekin välillä toisilta tukea siihen.
Voidaksemme auttaa toista, on tärkeää ensin ymmärtää mitä hän tarvitsee.
Tarpeita on usein monta päällekkäin ja vierekkäin, ja me emme heti hahmota mitä kaikkia tarpeita meillä onkaan. Nimenomaan niiden näkemiseen saatamme tarvita tukea ja läsnäoloa muilta. Tällaisen tuen ja läsnäolon antaminen ei aina tule ihan automaattisesti, vaan se vaatii hetken pysähtymistä hieman syvempään yhteyteen ja tietoisuuteen. Olemme ehkä itse keskellä arjen vauhdikasta pyörrytystä, meissäkin on kaikenlaisia tiedostamattomia tarpeita elossa ja toimimme spontaanisti ja päästämme suustamme vähän mitä sattuu.
Ehkä emme lisäksi oikein jaksaisi kohdata omia tunteitamme. Kuunnellessamme toisen ihmisen kertovan jostain asiasta mikä häntä askarruttaa, meidän peilineuronimme reagoivat ja meihin heijastuu ehkä itse hivenen verran samaa ahdistusta, epävarmuutta ja neuvottomuutta. Aistimme hänessä ehkä piilevää kysymysmerkkiä, ja tiedostamattomana se luo ehkä tietynlaisen paineen löytää hänelle vastausta.

Ehkä meillä ei spontaanisti ole juuri silloin tilaa eikä läsnäoloa pysähtyä näiden tunteiden ääreen ja haluamme vaan päästä eroon lievästä epämukavuuden tunteesta joka meihin tarttuu. Joten painamme kaasun pohjaan ja yritämme äkkiä auttaa ja neuvoa toista ihmistä johonkin suuntaan, jotta hänellä olisi parempi olla ja siten meilläkin. Tämä on hyvin inhimillistä. Ei meistä aina ole empaattisiksi, tietoisiksi ja rauhallisiksi kuuntelijoiksi ja toistemme tunteiden ja tarpeiden heijastajiksi. Välillä olemme ihan vain vaistonvaraisia, helppoutta rakastavia ja mukavuudenhaluisia ihmisapinoita, ja sekin on täysin ok! Mutta joskus haluammekin ihan oikeasti olla toisen ihmisen tukena, ymmärtää hänen tarpeitaan, tehdä tietoisia valintoja ja olla aidosti läsnä. Haluamme kasvattajina tukea pienempien ihmisten oppimista ja kasvua. Haluamme kanssaihmisinä kokea syvempää ja merkityksellisempää yhteyttä toisiin. Se edellyttää että meillä on toimivia työkaluja tai tapoja kuuntelemiseen ja ymmärrystä siitä, mikä toista ihmistä oikeasti tukee milloinkin. Näissä hetkissä on myös meidän oman kasvun ja pysähtymisen paikka jos sen haluamme kohdata.

Empaattinen läsnäolo on kuin antautumista toisen ihmisen peiliksi, heijastaen takaisin hänen omaa syvempää inhimillisyyttä.
Kuunnellessamme toista empaattisesti annamme oman läsnäolomme, huomiomme, mielemme ja kehomme tämän prosessin käyttöön. Tuemme toista ihmistä näkemään ja ymmärtämään itsensä tarkemmin. Tämä on voimaannuttava kokemus jo itsessään, ja riittää yllättävän pitkälle kun toinen ihminen kaipaa meistä tukea oman taakkansa kantamisessa.

Tällaisesta läsnäolosta useimmalla meistä ei ole ylijäämää. Kiireen sumuttamassa arjessa syvä inhimillisyytemme janoaa juuri tällaista empaattista läsnäoloa ja tarpeeksi kirkkaita inhimillisiä peilejä, jottemme kadota itseämme ja syvimmät tarpeemme – ja siten myös omaa kykyämme olla aidosti läsnä. Uskallan jopa väittää, että iso osa meistä elämme kroonisessa empatian ja läsnäolon puutteessa, ja että siitä johtuvaa vajaavaista eheyden kokemista yritämme paikata monilla muulla aineilla ja keinoilla.
Ehkä siis voisimme itsekin paremmin jos välillä emme antaisikaan sisäisen helppoutta rakastavan ja mukavuudenhaluisen ihmisapinan valita toimintatapojamme, vaan ottaisimme käyttöön muitakin kehittyneempiä osia inhimillisyyttämme?

Miltä se voisi kuulostaa käytännössä? Palataan esimerkkiin.
Pienempi ihminen: Mä en jaksa tehdä läksyjä! Mua väsyttää.
Isompi ihminen: Oho, ootko ihan väsynyt tänään? Haluutko kertoa lisää?
PI: Meillä oli ihan paska päivä koulussa, pelkkiä tylsiä aineita ja sit tuli vielä ihan liikaa läksyjä!!
II: Kuulostaa raskaalta...
PI: No todellakin. Voidaanko me mennä risteilylle joku viikonloppu?
II: Kuulostaa siltä että kaipaisit kovasti vaihtelua ja jotain iloa elämään?
PI: No kyllä. Koulu on ihan perseestä, tänään oli yks ihan idiootti opettaja, se ei tajua mitään!
II: Kuulostaa siltä että moni tarve tänään ei tyydyttynyt koulussa? Ja kaipaat tulla kuulluksi siinä?
PI: MIKÄÄN tarve ei tyydyttynyt!
II: Niin, surettaako et miten paljon olisit tänään tarvinnut saada kokea eri tavalla?
PI: *on hetken hiljaa* (on tullut osittain kuulluksi, ja hakee yhteyttä seuraavaan, ehkä vähän syvempään aaltoon) En mä edes oikein tiie itekään mitä mä tarviin... Mä haluaisin vaan pelata ja unohtaa kaiken.
II: Niin, onko hämmentävää kun on jotenkin huono olo etkä edes ihan itsekään tiedä mistä se johtuu? Ja sit tekee mieli vaan tehdä jotain mikä saa sen huonon olon unohtumaan?
PI: Joo. Mut ei voi, kun sit on ne läksyt, enkä mä halua niitä siirtää iltaankaan! Vitun läksyt ja vitun koulu ja vitun opettajat jotka on niin epäreiluja ja antaa liikaa läksyjä koko ajan!! Mä en jaksa enää!
II: Ihan hirveesti ottaa päähän kaikki, ja haluaisit nyt vaan jotenkin rauhaa ja lepoa kaikesta?!
PI: Kyllä. Mut mä en oikeasti HALUA jättää niitä läksyjäkään tekemättä, sit nekin ahistaa koko ajan enkä pysty kunnolla keskittymään peliin!
II: Mmm, haluaisit oikeasti voida rentoutua ja olla vapaa kaikesta hetken tietäen et vastuut on jo hoidettu?
PI: Joo. Voitko sä auttaa mua niiden tekemisessä?
II: Onks niin et tuntuis helpommalta kun saisit tukea ja ehkä seuraa?
PI: Joo! Voidaanks mennä vaik sohvalle viltin alle ja ottaa jotain herkkuja mukaan?
II: Haluaisit kokea jotain iloa ja lämpöä ja nauttia samalla, se helpottaisi pääsemistä vauhtiin?
PI: Joo! Sopiiko?
II: Mulle sopisi itse asiassa oikein hyvin ottaa tietokone mukaan ja tehdä töitä siinä viltin alla, se kuulostaa aika ihanalta! <3 Sä voit vaik köllöttää siinä vieressä ja pitää jalat mun sylissä samalla kun luet jos haluat. Ja sopisko mukillinen glögiä ja muutama pipari herkuiksi? :)
Kun pienempi ihminen tuli ensin kuulluksi ja ymmärretyksi eri tarpeissaan (kuulluksi tuleminen, vaihtelu, rauha, ilo, lepo, itsensä ymmärtäminen, vastuu, vapaus, tuki, seura, ehkä hellyys, nautinto ja lämpökin – miten paljon tarpeita tilanteessa olikaan!) niin isommallekin ihmisille tarjoutui aivan ihana mahdollisuus saada antaa haluamaansa rakkautta, tukea, huolenpitoa, lämpöä ja jopa vähän neuvojakin (miten voi itsestään huolehtia kun on huono päivä meneillään). Ajoitus näille neuvoille oli vaan tässä kohtaa todella oleellinen, eivätkä ne luultavasti olisi uponneet ihan aluksi kun oli vielä paljon tunteita purettavina ja tarpeita kuultavina.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Kuulostaako tällaiset dialogit mahdottomilta tai teennäisiltä? Jos yhtään tuntuu siltä (olen kuullut monien ihmisten sanovan niin), että eeeei, ei minusta tuollaisia sanoja ja heijastuksia vaan lähde, niin tyrmään julmasti heti sanomalla että LÄHTEEPÄ! :P Miksi tiedän? Koska olen itse opetellut. Ja opettelen koko ajan. Ja nähnyt monen, monen muun opettelevan. Niin tiedän että se on mahdollista ja että ne muotoutuu pikku hiljaa omaan suuhun sopiviksi. Empatia on taitolaji jota VOI ja kannattaa oppia ja harjoitella. Äitinä olen nyt (useimmiten) kykeneväinen sekä ensimmäiseen kohtaamistapaan että toiseen. Ja valinta on minun minkälaiseen lähden.
Entä nouseeko kiukkuinen ajatus, että KUKA ehtii tuolla tavalla arjessa pysähtyä kuuntelemaan noin tarkkaan? Niin. Toki on tilanteita kun vaan tarvitsee saada homma toimimaan - jos lapsi juoksee tielle, ei jäädä heijastamaan tunteita ja tarpeita, ja jos oma tila on loppu slut, niin ei kannata väkisin vääntää. Mutta oikeasti, jos lähtee ihan mittaamaan ajallisesti minkä verran näihin eri dialogeihin menee aikaa (lisäten myös sen ajan kun huokaillen menee perässä koputtamaan lapsen oveen ja yrittää saada palautettua jonkinlaista yhteyttä ja suostuttelemaan häntä tekemään läksynsä - TAI se aika mikä menee sopivien kiristys- lahjomis- ja uhkailumenetelmien miettimiseen, rangaistuksien käytännönpanoon ja niistä argumentoimiseen) niin väitän ettei paljon eroa. Ja se energia mikä menee siinä pysähtyessä kuuntelemaan tarkemmin ja olemaan läsnä usein palautuu moninkertaisena kun lopputulos on harmonisempi ja löytyy yhteyttä.
HAASTE: Tämän tai tulevien päivien aikana kun seuraavan kerran tunnistat halun antaa neuvon toiselle isolle tai pienelle ihmiselle, haluatko kokeilla pysähtyä ensin mielessäsi miettimään minkä tarpeen takia tekisit niin? Ja seuraavaksi haluatko miettiä mikäköhän tarve toisella juuri nyt voisi olla elossa kun hän kertoo sinulle jotain? Ja jos tuntuu luontevalta, haluatko vielä arvata sen ääneen? Tästä voit printata itsellesi tarvelistan vaikka jääkaapin seinälle tueksi.
Ja haluatko vielä kertoa miten meni? :)
Toivottavasti jatkat edelleen surffaamista aallokossa kanssani eteenpäin!
Comments